Liisa Lautapelimaassa

Race for the galaxy on yksi torstaipelien kestosuosikeista.

Mies kaivaa laukustaan läpinäkyvän muovilaatikon, joka sisältää kasan kortteja ja pieniä pelimerkkejä. Hän puhuu paljon. Kieltä, jota en ymmärrä.

Alakuppilan keinonahkapenkeillä istuvan porukan on määrä pelata lautapelejä, mutten näe yhtään pelilautaa enkä noppaa. Näen ainoastaan valtavan pinon kortteja, joita aletaan lätkiä pöytään.

– Otatko reiskan, toinen miehistä kysyy.

Älä vain jaa minulle, ajattelen. Hän ilmeisesti lukee ajatukseni, ja reiskakortit lentelevät vain kahden pöydässä istuvan herran eteen.

– Reiska, uskaltaudun kysymään.

Minulle pidetään pienimuotoinen esitelmä pelistä nimeltä Race for the galaxy. Saan tietää pelistä kaiken tarpeellisen ja myöhemmin myös sen, että peli on todella hyvä. Siis todellisen lautapeliharrastajan mielestä.

Se kiihkeys, jolla nämä lautapelivelhot muovitaskuilla suojatuista korteista puhuvat, mykistää minut. Oloni on kuin Liisalla Lautapelimaassa.

Monopoli, eläkeläinen

Tampereen Seurapelikerhon pelaajat kokoontuvat lautapelien äärelle kerran viikossa. Yliopiston alakuppilassa pelaillaan torstai-iltapäivisin puolestatoista tunnista kahteen tuntiin.

Joka viikko pyritään pelaamaan ainakin yhtä uutta lautapeliä. Lisäksi muutamat kestohitit, kuten ”reiska” pysyvät viikoittain pelattavien pelien listalla.

– Kun tulen pelipaikalle, tiedän etukäteen, mitä pelaan. Alkuviikolla on yleensä sovittu Seurapelikerhon foorumilla se, kuka tuo minkäkin pelin ja mitä peliä kukin pelaa, kertoo Hannu Sinisalo.

Kestohitin valtaistuimelle ei mitä tahansa peliä nosteta. Itselleni tutut hermojen riekaloittamispelit, kuten Monopoli, Kimble ja Afrikan tähti saavat pelaajilta eläköitymistuomion.

– Hyvän lautapelin tunnistaa siitä, että peli kestää pelaamista uudelleen, eikä pohjaudu vain tuuriin, kuten Monopolit sun muut, kuvailee Sinisalo.

– Joissakin peleissä viehättää myös se, että ne on sidottu tiettyyn teemaan tai ne noudattavat mielenkiintoista pelimekaniikkaa.

Tungosta vaatekaapissa

Olen aina luullut, että lautapelejä omistetaan muutama, ne parhaat suosikit. Oi, miten väärässä olenkaan ollut.

– Meidän vaatekaapissamme säilytetään toki vaatteita, mutta ainoastaan vaatetangossa roikkumassa. Muutoin huone on varattu pelien säilytykseen, kertoo Olli Mäkiketola. Hän omistaa noin 150 lautapeliä.

– Lautapelaaminen kasvaa Suomessa kovaa vauhtia. Kaupasta saa nykyään aidosti hyviä, suomenkielisiä pelejä, kertoo Tuomas Riekkinen. Hänen pelivalikoimansa kattaa noin 230 peliä.

Hannu Sinisalo kertoo tilaavansa suurimman osan peleistään Saksasta, missä lautapelien hinnat ovat noin puolet Suomen hinnoista. Sinisalon pelikirjasto on porukan vaatimattomin, vain 50 pelin kokoinen.

Tunnen, että minä, Lautapelimaan Liisa, olen kuin puulla tai vaikka sitten eläkeikäisellä Monopolilla päähän lyöty. Mietin sitä rahamäärää, jonka kahteensataan peliin saa hukutettua. Summa ei ole ihan olematon. Joku tässä hommassa on oltava, että siihen jaksaa laittaa massiivisen määrän omistautumista, rahaa ja intoa.

Sinisalo kertoo, että hänen mielestään lautapelaamisen itu on ”hyvän stressin” hakeminen ja hauskanpito. Mietin, miten oma, tämänhetkinen stressini suhteutuu hyvän stressin määritelmään.

Liisan olkapäällä istuva Lautapelimaan Irvikissa irvistelee siihen tapaan, että alan etsiä sopivaa, pakenemiseen tarkoitettua kaniininkoloa.

Lisää aiheesta:
Ei edes lautapeliprinsessa-ainesta (Utain 5/2009)
Todellisuus muuttuu peliksi (Utain 17/2003)

Muualla verkossa:
Lautapelaaja.net
www.lautapelaaja.net