Vihdoinkin tasapainossa

Vielä vuosi sitten Heli jäi suosiolla kotiin, kun ystävät pyysivät lähtemään ulos kahville. Hän pelkäsi kaikkea: bussia kaupungille, ihmisten tuijotusta, kofeiinin vaikutusta suonissaan. Pysyminen neljän seinän sisällä helpotti ahdistusta, mutta elämä valui hänen ohitseen.

19-vuotiaasta Helistä ei ulospäin huomaa paniikkihäiriön jättämiä jälkiä. Helille se on siitä huolimatta jokapäiväinen osa elämää, vaikka onnistuu jo pitämään sen kurissa.

Kiusattu menneisyys

Kun Heliltä kysyy, mikä johti hänet tähän tilanteeseen, hän pysyy hetken hiljaa. Asiasta ei vieläkään ole helppo puhua.

– Olin melkein koko peruskouluajan koulukiusattu.

Heli kasvoi pikkukaupungissa, jossa oli pienet piirit. Hän sai koulussa pelkästään erinomaisia arvosanoja ja soitti upeasti pianoa.

Jokin yhä tuntematon syy teki Helistä kohteen kiusaajille: ehkä kateus hänen kyvyistään, tai ehkä hänen silmiinpistävä ujoutensa.

Teini-ikä ei helpottanut Helin sopeutumista joukkoon. Heli olisi halunnut olla samanlainen kuin muut, mutta pikkukaupungissa menneisyys ei kadonnut minnekään.

Räjähdysaltis

Päästyään lukioon suurempaan kaupunkiin Heli keksi itsensä uudelleen. Hän värjäsi vaaleat hiuksensa tummiksi, alkoi meikata ja osti uusia vaatteita. Uudet ystävät eivät tienneet Helin rankasta peruskouluajasta tai kiltin tytön taustasta mitään, ja se oli helpotus.

Vaikka Heli pärjäsi hyvin koulussa, ylioppilaskirjoitukset tuottivat stressiä. Ensimmäinen paniikkikohtaus tuli ruotsin kuunteluiden aattona. Sydämentykytys, pakokauhu ja niiden aiheuttama kuolemanpelko tekivät olon epätodelliseksi. Heli pelkäsi saavansa sydänkohtauksen vain 18-vuotiaana. Kohtaus oli pian ohi, ja jäljelle jäivät hämmennys ja häpeä. Hän ajatteli olevansa tulossa hulluksi.

Lääkäri määräsi rauhoittavia ja lepoa, mutta sanaa paniikki ei vielä käytetty. Kohtauksia alkoi tulla useammin, ja lopulta Heli sai paniikin bussissa. Sen jälkeen kesti miltei vuoden ennen kuin hän uskalsi taas astua linja-autoon.

– Ahdistus kulki mukanani kaikkialle. Tunsin olevani tikittävä aikapommi. Kun sydän alkoi hakata ja kädet täristä, oli jo liian myöhäistä ja pommi räjähti, Heli kertoo.

Heli yritti pitää itsensä rauhallisena julkisilla paikoilla kuuntelemalla kuulokkeillaan tuttuja musiikkikappaleita soittimestaan tai keskittymällä vaikka kynsien pureskeluun. Joskus hän puri peukalonsa haavoille asti tai repi hiuksia päästään. Fyysinen kipu rauhoitti. Kun kohtaus varotoimenpiteistä huolimatta tuli, Heli olisi halunnut kadota maanpinnalta.

Heli alkoi kävellä koulumatkansa bussin sijaan. Kun kohtaus tuli liikuntasalin pukuhuoneessa, hän valehteli kouluterveydenhoitajalle selkäkivuista saadakseen olla siitä lähtien poissa liikuntatunneilta. Heli oppi hyväksi valehtelijaksi päästäkseen pois tilanteista, jotka voisivat laukaista paniikin. Kevään ylioppilaskirjoitusten tulosten tultua ei ollut yllätys, että vain yksi koe neljästä oli mennyt läpi.

Haavat umpeutumassa

Viimein lääkärit diagnosoivat Helille paniikkihäiriön. Lääkehoidon lisäksi tärkeintä oli ymmärtää, että Heli ei ollut tulossa hulluksi ja että paniikkikohtaus ei ole vaarallinen.  

Oivallus syntyi, kun terapiassa tuli puheeksi koulukiusaus. Helin elämä oli muuttunut paremmaksi, mutta haavat eivät olleet kadonneet minnekään. Suorittaja sai kuulla, että jokaisesta kokeesta ei ollut pakko saada täysiä pisteitä. Itseään piti oppia rakastamaan ennen kuin pystyi elämään tasapainossa.

Heli on päättänyt kirjoittaa itsensä ylioppilaaksi tänä syksynä. Hän tapasi ennen joulua Eeron, ja pari alkoi seurustella hyvin pian vuodenvaihteen jälkeen. Vihdoinkin kaikki näyttää olevan Helin elämässä mallillaan.

– Käyn yhä terapiassa. Kun pääsin irti valehtelun kierteestä, on ollut paljon helpompaa. Ystävät eivät tuominneet minua, vaan ovat tukeneet paremmin kuin olisin voinut kuvitella. Tuntuu hyvältä taas pitkästä aikaa hymyillä ja nauraa.

Jutussa esiintyvien henkilöiden nimet on muutettu.