Kuka sitä kotoaan lähtisi

Posiolla sijaitsevaa Sirniön kylää ympäröi Unilampi.
11.01.2017 - 10:08 Valtteri Kykkänen, kuvat: Krista Kierikka

Monet pohjoisen kylät ovat suorastaan saattohoidossa. Seppien kylänä tunnetussa Sirniössä asukkaat eivät luovuta, vaikka päätösvalta ja palvelut karkaavat entistä kauemmas.

Reima Alasirniö kuvailee sepänpajaansa terapiapaikaksi.
 
Raudan lämpötilan pitää olla 600 astetta ennen kuin sitä voi alkaa takoa. Tai kyse on enemmän raudan venyttämisestä kuin takomisesta, opastaa seppä Reima Alasirniö. Hän lapioi päälle lisää hiiliä ja tarkkailee väriä keskittyneenä. Punaisena hehkuvasta pyöröteräksestä on tarkoitus syntyä koristeellinen vaatekoukku.
 
– Seuraavan työvaiheen pitää olla aina kirkkaana mielessä. Takoessa myös uppoutuu ajatuksiinsa helposti ja tämä on myös eräänlainen terapiapaikka meikäläiselle. Jos joku asia on painanut mieltä, niin täällä se unohtuu, toteaa Reima.
 
Sirniössä alettiin elvyttää vanhaa seppäperinnettä 1990-luvun lopulla.
 
Sirniön kylä Posiolla on tullut tunnetuksi taitavista sepistään, jotka ovat takoneet kaikkea mahdollista viikatteista aseisiin. Vanha kylämiljöö on säilynyt Sirniössä hämmästyttävän hyvin. Vanhin rakennus on 1700-luvun alusta säilynyt aitta ja rakennuskantaa on myös 1800-luvulta.
 
Seppäperinnettä alettiin kylässä elvyttää parikymmentä vuotta sitten, ja ensimmäiset Seppäpäivät järjestettiin vuonna 1997. Tapahtuma koostui erilaisista taontanäytöksistä sekä työpajoista. Vierailevia seppiä saapui muun muassa Saksasta, Ruotsista ja Englannista. Järjestäjäporukka alkoi kuitenkin ikääntyä ja toistaiseksi viimeiset Seppäpäivät järjestettiin kesällä 2013.
 
– Koko viikko meni kuin harmaassa sumussa. Piti valvoa yötä myöten ja esitellä vieraille Posiota. Kyllä tapahtuman perään edelleen kysellään, mutta tavaratkin on jo myyty pois. Saa joku muu järjestää nyt, kertoo Reima.
 
Reima Alasirniö rakennutti sepänpajan talonsa viereen vuosituhannen alussa.
Hoivakoti kiinni vuodenvaihteessa
 
Takominen jatkuu, mutta toinen Reiman rakkaista harrastuksista on tulossa päätökseen. Hän on ollut alusta alkaen mukana Sirniön hoivakotiyhdistyksessä, joka hankki vanhan koulun omistukseensa vuosituhannen alussa. Kunta on ostanut yhdistykseltä hoivapalveluja tähän asti, mutta hoivakodin toiminta päättyi vuodenvaihteessa.
 
Tärkein syy oli viranomaisten vaatimus asukkaiden huoneiden kunnostamisesta. Voittoa tavoittelematon yhdistys katsoi korjausten vaativan niin suuret investoinnit, että oli järkevämpää lopettaa toiminta kokonaan. Aluehallintovirasto edellytti esimerkiksi, että jokaisen asukkaan huoneeseen olisi pitänyt rakentaa omat wc-tilat. 
 
– Vessa olisi varmaan mahtunut, mutta sitten sinne ei olisi mahtunut enää ihmistä, toteaa Reima. 
 
Hoivakodin kuistilla komeilee Reiman taidonnäyte, rautaportti, joka kuvaa auringonlaskua.
 
Reima johdattaa vanhassa puutalossa sijaitsevaan oleskeluhuoneeseen. Televisiosta tulee vanha Suomi-filmi, jota mies ja nainen katsovat keskittyneesti. Pari asukasta istuu huoneen ulkopuolella.
 
Asukkaat ovat siirtyneet vuodenvaihteen jälkeen uusiin osoitteisiin, kun hoivakoti sulki ovensa.
 
Keittiössä ruokailuun valmistautuu hoivakodin työntekijä Marja-Terttu Ylisirniö, joka on ollut toiminnassa mukana alusta asti. Hänen omat tulevaisuudensuunnitelmansa ovat vielä auki.
 
–Eniten tämän loppuminen harmittaa asukkaiden puolesta. Ilmapiiri on ollut aina hyvä täällä, sanoo Ylisirniö.
 
Posion kunta ja omaiset etsivät parhaillaan 11 asukkaalle uutta osoitetta. Hoivakodin rakennukset ovat olleet myynnissä muutaman viikon ja ainakin yksi ostajaehdokas on tulossa katsomaan tiloja piakkoin.
Ennen isäntä oli isäntä talossa
 
Hoivakoti on Sirniön viimeinen jäljellä oleva palvelu. Saha- ja myllyosuuskunnat lopettivat 70-luvun puolivälissä, ja myöhemmin kylästä lakkautettiin posti, pankkikonttori ja kauppa. Koulu lopetettiin vuonna 1997. Asukkaita oli 1970-luvun loppupuolella parhaimmillaan 160, mutta nykyään luku on noin 50.
 
Sirniön kylän miesten yhteisiin harrastuksiin kuuluu muun muassa hirvimetsällä käynti. Poikansa maatilalla työskentelevä Olli Iisakka kuvassa keskellä.
 
Maatiloja on kylässä jäljellä kourallinen. Yksi niistä kuului vielä vuoden alussa Leila ja Olli Iisakalle. Pariskunta pyöritti lypsytilaa 30 vuotta ennen lopullista sukupolvenvaihdosta. Lehmiä on nykyään 60 ja tila on heidän vanhimman poikansa omistuksessa. Olli tosin työskentelee navetassa edelleen.
 
– Ennen tämä työ oli yksinkertaisempaa. Silloin isäntä oli oikeasti isäntä talossa. Nykyään kukaan ei hallitse kokonaisuutta ja kaikki vaan kiertävät vastuuta, jos tulee ongelmia. EU ei ole tuonut juuri mitään hyvää aiempaan verrattuna. Taitaa olla itärajan takana nyt vapaampaa, vaikka ennen irvisteltiin, miten ohjattua siellä oli, puuskahtaa Olli.
 
Iisakan lypsytilan navetta on täysin automatisoitu.
 
Suomi on ollut EU:n jäsen yli 20 vuotta. Eikö se ole riittävän pitkä aika totuttautua maatalouden valvontaan ja erilaisiin määräyksiin? MTK Lapin toiminnanjohtaja Kaija Kinnunen sanoo, että byrokratia hyväksytään jo melkein osaksi tuotantoa. Ei siitä silti kukaan pidä. Tieto paperisodasta ja valvonnasta saattaa hänen mukaansa aikaistaa lopettamispäätöstä varsinkin pienillä tiloilla.
 
– Jokaisen ohjelmakauden alussa on sanottu, että järjestelmiä yksinkertaistetaan. Silti mennään koko ajan monimutkaisempaan ja valvotumpaan suuntaan, sanoo Kinnunen.
 
Lypsytiloja oli Lapissa viime vuoden lopussa vielä runsaat 330. Vielä vuonna 1965 lukema oli yli 10 000. Tällä hetkellä suurimmilla tiloilla on jopa yli 200 lehmää.
 
Leila Iisakan palkkaamiseen poikansa navettaan ei ollut enää varaa. Tänä syksynä hän aloitti lähihoitajaopinnot Lapin ammattiopistossa Kemijärvellä, ja pian on alkamassa kuuden viikon mittainen harjoittelujakso päiväkodissa. Leila ajatteli alun perin töitä löytyvän oman kylän hoivakodista. Päätös hoivakodin lopettamisesta muutti kuitenkin suunnitelmia.
 
– Minuahan kiinnostaa oikeastaan kaikki. Hoiva-alalla riittää töitä, joten senkin vuoksi oli helpompi perustella työvoimaviranomaisille koulutuksen tukemista. Hakijoita oli paljon ja osa stressasi pääsykoetta, mutta minä en. Ehkä siksi pääsinkin sisään, pohtii Leila.
 
Leila ja Olli Iisakka rakensivat uuden kotitalonsa vanhan maatilansa viereen.
 
Opiskelun ohessa Leila on tehnyt töitä maatalouslomittajana. Työmatkat ovat pidentyneet tilojen vähentyessä, ja Leila muistelee käyttäneensä yhden päivän aikana pahimmillaan viisi tuntia matkoihin. Tämän päälle tuli vielä kahdeksan tuntia raskasta työtä navetassa. Posion ja Taivalkosken lisäksi lomituskeikkoja on ollut Sallassa, Savukoskella ja Kemijärvellä.
Kaivoksen uusi elämä vielä epävarmaa
 
Toimeentulon hankkiminen on tiukassa monella muullakin syrjäseudun asukkaalla. Työpaikkojen määrä on vähentynyt dramaattisesti parinkymmenen vuoden aikana. Vuonna 2010 enää alle neljä prosenttia kaikista työpaikoista sijaitsi harvaan asutulla maaseudulla. Tilastokeskuksen mukaan maaseudun työpaikkojen määrä on vähentynyt lähes 70 000:lla vuodesta 1990 lähtien. Taajamien ulkopuolella asuu enää kuudennes suomalaisista.
 
– Siihenhän yhteiskunta ohjaa, että kaikki pitäisi olla kehä kolmosen sisäpuolella. Siellä se kaikki hyvä on. Mutta kun ei kaikki sovi sinne. Kuka sitä kotoaan lähtisi mihinkään. Kylä kulkee sitä rataa, että viimeinen sammuttaa valot. Tulijoita ei ole, kyllä ne ovat lähtijöitä kaikki. Ja se osoite on matkan pää eli hautuumaa, sanoo Olli.
 
– Tänne muuttava saattaa kuvitella, että täällä on kaikki infra valmiina ja joku pitää tien auki ja joku käy tekemässä sitä ja tätä, tyhjentää likakaivonkin. Ei niin tapahdu, itse pitää huolehtia ja hyvinvointi on omissa käsissä, Leila toteaa.
 
Sirniön kylä sijaitsee Posion ja Taivalkosken rajalla, Unilammen rannalla.
 
Sirniössä on muutaman vuoden ajan elätelty toiveita Mustavaaran vanadiinikaivoksen avaamisesta uudelleen. Taivalkosken puolella sijainnut Rautaruukin kaivos oli vielä 80-luvulla merkittävä työllistäjä alueella. Luvat kaivostoiminnalle on hankittu, mutta markkinatilanne ei ole nyt suotuisa avaamiselle. Kaivosyhtiön mukaan se voisi toteutua joskus 2020-luvulla. Kyläläisten toiveet lepäävät omistajien eli kansainvälisten kaivosyhtiöiden varassa.
Maalaispoikaa ei saa kaupunkiin
 
Kaivoksen tuloon on kuitenkin alueella varauduttu sen verran, että kaivosalan koulutukseen on hakeutunut joukko paikallisia nuoria. Koulutuksen kävi myös Reiman lapsenlapsi. 68-vuotias Reima on itse asunut koko ikänsä samalla tontilla. Ennen eläkkeelle jäämistä hän ajoi linja-autoa 30 vuotta. Kotikylästä muuttaminen ei ole käynyt mielessäkään.
 
– Maalaispoika olen kuitenkin pohjimmiltani ja kaupungissa olen saanut käydä töiden puolesta riittävästi. Siellä kuitenkin samat ihmiset kulkevat samaa katua edestakaisin ja kaupat ovat täynnä väkeä, sanoo Reima.
 
Reiman päätös jäädä asumaan Sirniöön johti lopulta myös avioeroon joitakin vuosia sitten. Vaimo olisi halunnut heidän muuttavan Kuusamoon, mutta tämä ei miehelle käynyt. Nykyään Reimalla on naisystävä, joka asuu Imatralla. Reiman mukaan heillä on kummallakin oma elämä ja asuminen erillään toimii hyvin. He viettävät toistensa luona lyhyitä jaksoja vuodesta.
 
Reima Alasirniö rakensi kotitalonsa vanhan lapsuudenkotinsa viereen samalle tontille.
 
Pikkuhiljaa hiipuvia kyliä on Lapissa muitakin. Lapin kylät ry:n puheenjohtaja Heikki Tuomi-Nikula laskee, että Lapissa on vielä kaikkiaan noin 500 kylää. Hänen mukaansa kylän säilymisen kannalta ei ole välttämättä ratkaisevaa asukkaiden määrä, vaan lähtijöiden vahvat siteet kotipaikkaan.
 
Hän nostaa esimerkiksi oman kotikylänsä Törmängin, joka sijaitsee 70 kilometriä Rovaniemeltä Kittilän suuntaan. Vakituisia asukkaita on enää seitsemän, mutta kyläyhdistykseen kuuluu 130 jäsentä. Silti moni kylä on puheenjohtajan mielestä suorastaan saattohoidossa ja niiden kohtalona on hiipuminen.
 
Reima Alasirniö ei näe kotikylänsä tulevaisuutta kovin valoisana. Muuttoliikkeen hän katsoo olevan osin luonnollista kehitystä, osin yhteiskunnan sanelemaa. Kun töitä ei ole, on luonnollista lähteä etsimään muualta.
 
– En tiedä kuka sammuttaa valot tästäkin kylästä. Jos Mustavaaran kaivos ei käynnisty uudestaan, niin pari maatilaa voi olla vielä kymmenisen vuotta tai pidempään pystyssä. Mutta en minä sure. Aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin.
 
Mitä tutkija ajattelee pienten hoivakotien vähenemisestä? Lue lisää täältä.
||

Lisää kommentti

Tämän kentän sisältö pidetään yksityisenä eikä sitä näytetä julkisesti.
CAPTCHA
Tämä kysymys esitetään, jotta lomakkeen automatisoitu käyttö voitaisiin estää.
Kuva CAPTCHA
Kirjoita kuvassa näkyvät merkit.