Harha-askeleita

Olen 20-vuotias, enkä omista edes silmälaseja.

Näkövammaisten lasten taidenäyttely ei taida olla minulle suunnattu.

Näyttelyssä on paljon valkoista: valkoisia lakanoita, valkoisia veistoksia. Jopa valkoisia munanmuotoisia koteloita, jotka on valmistettu vehnäjauholiisteristä Nalle Puh –ilmapallojen ympärille.

Näen valkoista.

Kun olen Valkoiset Lakanat 2 -teoksen kohdalla, päätän kokeilla, miten näkövammainen näkee taiteen. Näkövammaiselle olennaista on tunnustella teoksia molempien kämmenten avulla ja hahmottaa kokonaisuuksia vasta, kun koko teos on tunnusteltu. Suljen silmät. Kuljen pari askelta ja tunnustelen muotoja.

Enää en näe valkoista.

Sen sijaan tunnen itseni tyhmäksi.

Näyttelyyn saapuu parhaillaan lapsiryhmä, ja pohdin, miltä näytän harhaillessani lakanameressä.

Kuljen taas pari askelta. Tunnen, miten äsken vain valkoisilta lakanoilta näyttäneet kankaat ovat kukin erilaisia. Yksi itse asiassa ei ole kangas ollenkaan, vaan sen sijaan paperinen liuska. Taideteoksen tuoksu tuntuu voimakkaammin kuin silmät auki. Kävelen kaksi askelta. Ja avaan silmät.

En uskalla mennä pidemmälle näkemättä.

Otan näyttelystä mukaani pistekirjoitusaakkoset. Mielestäni merkit E, Å, 5 ja ? ovat kaikki samanlaisia. Tahtoisin silti oppia lukemaan pisteitä. On typerää, etten voi ymmärtää 80 000 suomalaisen ainoaa tekstiä tai edes sen alkeita.

Kun tulen ulos, kuulen liikennevalojen äänet eri tavoin kuin ennen.

Sanna Heinonen

Lue juttuni Tuntumaa-näyttelystä.